Moni asia osaston toiminnassa on mietityttänyt meitä. Esimerkiksi hygienia: lattioilla ja seinillä vilisee torakoita, hoitajat eivät käytä desinfektio ainetta ja potilaiden lakanoita ei vaihdeta, sillä puhtaita lakanoita ei ole saatavilla. Myös eettiset kysymykset ovat nousseet pinnalle työnteon ohella. Ollaan vitaalien mittausten yhteydessä kerrottu hoitajille esimerkiksi, että kolme vuotiaalla lapsella on tosi korkea kuume (39ºC) malarian takia. Hoitajat ovat suhtautunet tähän vähän hällä väliä meiningillä ja kehottaneet viilentämään potilaan kehoa märillä räteillä. Suomessa olisi tässä tapauksessa annettu potilaalle ainakin kuumetta alentavaa lääkettä. Potilas kuolikin muutaman tunnin päästä, todennäkäisesti juuri kuumeen takia. Me pääsimme tämän vainajan laittoon eli käärimme lapsen tämän omiin lakanoihin. Aikaisemmin samana päivänä oli viereinen muutaman kuukauden ikäinen potilas mennyt elottomaksi keuhkokuumeen seurauksena. Lääkärit olivat aloittaneet elvyttämisen, eikä elvyttäminen mennyt ihan Suomen oppikirjan mukaisesti. Sen sijaan, että lapselle annettaisiin suoneen adrenaliinia hänelle annettiin natriumkloridia, jolla ei tietenkään ollut mitään vaikutusta lapsen tilaan. Paineluelvytys oli katkonaista, sillä lääkäri pysähtyi usein kuuntelemaan kuuluuko lapsen pulssi. Huoneena oli elvytyshuone, joka näkyy alempana kuvissa. Kyseessä oli siis pieni huone, jonne tuli yhä enemmän lääkäriopiskelijoita seuraamaan elvytystä. Pian huone oli täynnä ihmisiä, jonka seurauksena lapsen äidin näköyhteys lapseen oli katkaistu ihmismuurilla. Huomasimme nopeasti, ettei äiti ollut perillä lapsen tilanteesta. Todennäköisesti hän ajatteli, että hänen lapselleen oltiin tekemässä jotain rutiininomaista toimenpidettä. Lääkärit elvyttivät lasta yhteensä n. 7 minuuttia (suomessa elvytetään n 30 min), jonka jälkeen he lopettivat elvytyksen. Ei vielä tässä vaiheessakaan ilmoitettu äidille, mitä oli tapahtumassa. Vasta viiden minuutin kuluttua lapsen kuolemasta lapsen äidille ilmoitettiin, että lapsi oli kuollut. Lapsen äiti alkoi heti huutamaan ja itkemään kovaan ääneen lapsen kuolemaa. Oli kurjaa, että äitiä ei oltu huomioitu elvytyksen aikana, eikä sen jälkeenkään, sillä äidille ei osoitettu surunvalitteluja, vaan hänet jätettiin yksin itkemään lastaan.
Ollaan huomattu, että kuumuudessa työskentely on aiheuttanut meissä väsymystä, mutta onneksi keho alkaa vähitellen tottua tähän ilmastoon. Osastolla on vähän väliä sähkökatkoksia, mutta onneksi auringonvalolla ollaan pärjäilty ihan hyvin sisätiloissakin. Mieshoitajat ovat tosi ystävällisiä ja he ovat lapsia kohtaan tosi lempeitä ja mukavia. Lääkärit mielellään selittävät ja opettavat meille asioita, vaikka ei olla aina samaa mieltä asioiden paikkansa pitävyydestä. Esimerkiksi lavantauti potilas oli laitettu eristykseen, vaikka kyseinen tauti ei tartu kuin saastuneen ruuan ja juoman välityksellä, kun taas tuberkuloosi potilas oli kaikkien muiden lasten joukossa (tauti tarttuu ilman välityksellä). Täällä siis pitää olla itse valppaana, että huomioi potilaiden sairaudet, että osaisi parhain mahdollisin keinoin välttää saamasta itse tartuntaa. Yhtenä päivänä olimme tekemisissä anemiasta kärsivän lapsen kanssa. Lääkäri kertoi, että lapsi tarvitsisi verta, mutta sitä ei voitu antaa, sillä verta ei ollut saatavilla. Tuolloin lääkäri ehdotti, että jos joku meistä voisi luovuttaa verta lapselle. Oli jännää älytä siinä tilanteessa, että lääkäri oikeasti pyytää meitä luovuttamaan verta. Kerroimme asiallisesti, että emme aijo luovuttaa verta. Lääkäri kysyi silti moneen otteeseen uudestaan, että jos kuitenkin suostuisimme luovuttamaan verta. Emme kuitenkaan suostuneet, sillä täällä hygieniataso sekä aseptinen toiminta eivät ole samaa tasoa kuin esimerkiksi Suomessa. Riski siihen, että itse saa verenluovutuksesta jonkun komplikaation, esimerkiksi sepsiksen, on suuri.
Usein on vaikeaa ymmärtää mitä paikalliset sanovat, sillä he puhuvat yllättävän hiljaa, nopeasti ja omalla murteellaan. Kuulemma me suomalaisnaiset ollaan peräti kovaäänisiä täällä!
Hoitajat olettavat jo nyt, että me olemme omatoimisia ja suoriudumme työtehtävistä itsenäisesti. Tämä on meidän ensimmäinen viikko harjoittelussa ja meillä on vielä tottumista kulttuurin tapoihin, joten kaipaisimme heiltä enemmän ymmärrystä siihen, että menee oma aika sopeutua tänne ja sitten vasta työskentely on sujuvampaa. Vaikka oltiin etukäteen valmistauduttu, että täällä tullaan toimimaan eri tavalla kuin Suomessa, niin silti tähän on vielä tottumista.
Tänään (8.3.19) oli kansainvälinen naistenpäivä. Paikalliset naiset olivat teetättäneet itselleen kirjavista chitenge-kankaista itselleen upeita mekkoja. Itsekin olimme käyneet ostamassa kankaat ja teetättäneet ompelijattarella meille mekot. Aamulla juhlinta alkoi marssimisen ja laulamisen merkeissä. Todella pitkä kulkue lähti kaupungin pääkadun alusta ja päädyimme marssimaan isolle aukiolle, jossa oli laulu- ja tanssiesityksiä. Täällä kristinuskonto tulee monesti esille erilaisten tilaisuuksien yhteydessä ja niin se tuli nyttenkin. Kaikki hiljentyivät rukoukseen, jossa kiitettiin Jumalaa upeista ja rakastavaisista naisista, jotka Jumala on antanut maailmalle. Mielestämme rukous oli tosi ihana, sillä siinä puhuttiin tosi positiiviseen sävyyn naisista.
Nshima. Kaikkialla Sambiassa syödään tätä ruokaa. Annos sisältää maissitärkkelyksestä tehtyä muussia, kasviksia ja lihapullia. Maksoi pelkästään 10 kwatchaa eli 0.73 euroa.
Krokotiilin lihaa. Muistuttaa maultaan kananlihaa.
Pediatrisen osaston happipullot.
Osaston sänkyjä.
Koulun kioski.
Asunnon lähettyvillä oli nurmikko tulessa.
Kaupoista löytyy kaikenlaista.
Katukuvaa.
Naistenpäivän meininkiä.
Naistenpäivän kunniaksi naiset teetättivät itselleen upouudet mekot.
Kulkueessa oli paljon julisteita.
